Historian koe tiistai 1.4.2008 KPL 11. Venäjää yritetään uudistaa Maaorjan isännän valta oli suuri: hän saattoi myydä maaorjansa maatilan mukana. Lukutaidottomia maaorjia kutsuttiin “sieluiksi.” Nikolai I (1796-1855) oli vanhoillinen keisari, joka halusi pitää Venäjän olot ennallaan. Aleksanteri II (1818-1881) oli vapaamielinen ja uudistuksenhaluinen keisari, joka toteutti paljon uudistuksia Venäjällä kuin autonomisessa Suomessakin. Hän lakkautti maaorjuuden vuonna 1861. Tämän takia häntä alettiin kutsua “vapauttajatsaariksi.” Yli 40 miljoonaa maaorjaa sai vapauden, mutta maat annettiin kyläkuntien yhteisomistukseen. Kyläkunta jakoi vuosittain jokaiselle perheelle viljelysmaata “suiden” määrän mukaan, mutta silti talonpoikien tyytymättömyytensä lisääntyi, kun liian pienet maatilkut eivät riittäneet kasvavien perheiden elättämiseen. Venäjän laajeneminen Siperiaan alkoi suolakauppias Semen Stroganovin toimesta 1500-luvulla. Vuonna 1891 alettiin rakentamaan Siperian rataa, joka kulki Kiinalle kuuluvan Mantsurian alueen halki. Vuonna 1907 Venäjä ja Iso-Britannia sopivat erimielisyydet ja jakoivat öljyrikkaan Persian etupiireihin ja Afganistanista tehtiin suurvaltojen välinen puskuri valtio. Venäjä alkoi teollistua vasta 1880-luvulla keisari Aleksanteri III:n (1845-1894) aikana. Vaikka hänen isänsä Aleksanteri II olikin tehnyt paljon uudistuksia, esimerkiksi parantanut oikeuslaitosta ja uudistamalla lakeja, oli maa silti vielä maatalousvaltio. Teollistumisen myötä Venäjälle syntyi kaupunkeja, esimerkiksi Pietarista ja Moskovasta tuli tärkeitä teollisuuskaupunkeja. KPL 13. Yhdysvallat syntyy intiaanien maille Pohjois-Amerikka oli lähes kokonaan Iso-Britannian hallussa 1700-luvulla. Britannian 13 siirtokuntaa nousivat kapinaan emämaataan vastaan vuonna 1776. Siirtokuntien asukkaiden mielestä emämaa vaati heiltä liikaa veroja. Siirtokuntien ja Iso-Britannian välinen sota päättyi lopulta amerikkalaisten voittoon, jolloin syntyi uusi valtio, Yhdysvallat. Pääkaupungiksi Washington, joka sai nimensä vapaussotaa johtaneen kenraali George Washingtonin mukaan. Perustuslaissa määrättiin, että valtion päämiehenä toimii presidentti. Valta kuuluu kuitenkin kansaa edustavalle kongressille, joka koostuu senaatista ja edustajainhuoneesta. Jokainen osavaltio sai lähettää kaksi jäsentä eli senaattoria senaattiin. Edustajain huoneeseen sai taas lähettää jäseniä osavaltion asukasmäärän mukaan, koska pelättiin pienten valtioiden saavan niin paljon sananvaltaa. Senaattorit ja edustajainhuoneen jäsenet valittiin vaaleilla, joissa saivat äänestää täys-ikäiset valkoihoiset miehet. Napoleon Bonaparte myi Lousianan alueen Yhdysvalloille vuonna 1803, koska ei kyennyt pitämään aluetta hallussaan. Samoin teki Espanja myydessään Floridan vuonna 1819. Texas liittyi 28. osavaltiona Yhdysvaltoihin käydessään kapinan Meksikolaisten kanssa. Yhdysvallat teki monia sopimuksia intiaanien kanssa, mutta rikkoivat niitä häikäilemättömästi. Intiaanit pyrittiin siirtämään heille varattuihin reservaatteihin, jonka maa oli huonoa, ja intiaanien oli vaikea saada elantotapansa, kun riistakin kävi vähiin. Intiaanisotien viimeisenä näytöksenä pidetään Wounded Kneen verilöylyä vuonna 1890. Ratsuväki hyökkäsi rauhallisen sioux-intiaanien leiriytymispaikalle. Ratsuväki surmasi noin 300 intiaania, joista useimmat olivat naisia ja lapsia. Tapahtuma ei ollut kunniaksi USA:n ratsuväelle, ja sitä yritettiinkin pitkään salata. KPL 14. Intiaanit ja villi länsi 1860-luvulla julkaistiin laki nimeltään Homestead Act. Sen mukaan jokainen länteen siirtyvä uudisasukas sai ilmaiseksi 65 hehtaaria maata, joka oli aiemmin kuulunut intiaaneille. Intiaanit eivät alistuneet maansa menettämiseen taistelutta ja vuosia 1865-1890 kutsutaankin suuriksi intiaanisodiksi. Espanjalaisten tuoma hevonen Yhdysvaltoihin muutti intiaanien elämää 1600-1700 luvulla. Hevonen mahdollisti biisonilaumojen perässä kulkemisen ja luopumisen maissin ja kurpitsan viljelystä. Intiaanit saivat biisoneista kaiken. Lihaa käytettiin syömiseen, nahasta tehtiin intiaanien teltat, tiipiit ja lihasta ja jänteistä valmistettiin työkaluja ja aseita. Naisten ja miesten välinen työjako oli intiaaniyhteisössä tiukka. Miehet keskittyivät pääasiassa vain metsästykseen ja sotimiseen, kun taas naiset valmistivat tiipiit, valmistivat ruokaa, noutivat polttopuita ja vettä ja kasvattivat lapsia. Vasta kun nuori intiaanineito hallitsi kaikki edellä luetut asiat, saattoi hän avioitua unelmiensa metsästäjän tai soturin kanssa. Sodankäynti oli intiaaneille eräänlaista urheilua, jossa päätavoite ei aina ollut vihollisen surmaaminen, vaan vihollisen häpäiseminen koskettamalla sitä. “Coup” tarkoitti sitä, että intiaani oli onnistunut koskettamaan vihollistaan kepillä. Intiaanien sodankäyntiin liittyi myös päänahan ottaminen surmatulta viholliselta, jonka he oppivat joko englantilaisilta tai ranskalaisilta. Kumpikin käytti intiaaneja liittolaisinaan ja tapatti heillä toisen osapuolen uudisasukkaita. Päänahka oli todiste surmatusta vihollisesta, ja palkkio maksettiin sen perusteella. Intiaanien sotakirvestä kutsuttiin “tomahawksiksi.” Sanasto: Tiipii: Intiaanien teltta, joka valmistettiin biisonin nahasta. Mokkasiini: Intiaanien nahkaisia jalkineita kutsuttiin mokkasiineiksi, jotka valmistettiin biisonin nahasta. Coup: Intiaanit kutsuivat vihollisen koskettamista kepillä “Coupiksi.” Tomahawk: Tomahawk oli intiaanien pelottava sotakirves. KPL 15. Orjuus ja Yhdysvaltojen sisällissota Pohjoisvaltiossa maatalous perustui perheviljelmiin, farmeihin, joissa käytettiin ulkopuolista työvoimaa tarpeen vaatiessa. Kaupungit alkoivat kasvaa teollistumisen ja rautateiden myötä. Pohjoinen vastusti vapaata kauppaa ja vaati, että tuontitavaroista täytyi periä korkeita tullimaksuja. Etelävaltioiden kuuma ja kostea ilmasto sopi erityisesti tupakan ja puuvillan viljelyyn. Rahan sijoittaminen maatalouteen oli Etelässä paljon kannattavampaa kuin teollisuuteen sijoittaminen. Etelä valtio turvautui Afrikasta tuotuun työvoimaan, koska palkatun työvoiman käyttö olisi nostanut kustannuksia. Etelävaltiossa oli vuonna 1850 noin 4 miljoonaa mustaa orjaa, kun taas Pohjoisvaltiossa orjuus kiellettiin virallisesti vuonna 1850, ja siellä asuneet mustat saivat vapautuksensa. Orja oli isäntänsä omaisuutta vailla ihmisoikeuksia, joka saattoi joutua isäntänsä piiskattavaksi tai nöyryyttämäksi. Orjuuden vastustajana tunnetuksi tullut Abraham Lincoln (1809-1865) valittiin vuonna 1860 Yhdysvaltojen presidentiksi. Etelävaltioissa pelättiin, että Lincolnin valinta saattaisi johtaa orjuuden kieltämiseen koko USA:ssa. Seitsemän eteläistä valtiota erosi liittovaltiosta ja perusti konfederaation, jonka presidentiksi valittiin Jefferson Davis. Abraham Lincoln yritti pitää unionin koossa hinnalla millä hyvänsä. Hän olisi ollut jopa valmis hyväksymään orjuuden, jos sen avulla oltaisiin pystytty pitämään Yhdysvallat koossa. Etelävaltioihin liittyi lopulta 11 osavaltioita, jonka asukasmäärä oli yhteensä 9 miljoonaa. Pohjoisvaltioihin eli unioniin jäi 22 osavaltiota, joissa asui 22 miljoonaa ihmistä. Sisällissota alkoi, kun Etelän joukot hyökkäsivät Fort Sumterin linnakkeeseen. Konfederaatio oli aluksi niskan päällä kenraali Robert E. Leen ansiosta. Gettysburgin luona käyty ratkaiseva taistelu päättyi Etelän tappioon. Sodan ratkaisi lopulta Pohjoisen taloudellinen ja teollinen ylivoima. Kenraali Lee antautui vuonna 1865 ja sisällissota oli ohi. Yhdysvaltojen sisällissodassa kuoli kaiken kaikkiaan 600 000 ihmistä. Abraham Lincolnin ampui vuonna 1865 Etelävaltiolainen näyttelijä John Wilkes Booth. KPL 17. Siirtolaisiksi “Lännen ihmemaahan” Monet ihmiset lähtivät Eurooppaan työn ja toimeentulon toiveissa. Pakoon lähdettiin myös poliittisten kiistojen ja uskonnollisten vainojen vuoksi. Monet muuttivat Yhdysvaltoihin, mutta myös Kanada, Etelä-Amerikka ja Australia saivat osansa siirtolaisista. Ensimmäisiä siirtolaisia Pohjois-Amerikkaan olivat irlantilaiset, britit ja saksalaiset, mutta 1870-luvun jälkeen suurin osa siirtolaisista tuli Etelä - ja Itä-Euroopan maista. Amerikkaan tullessa, laiva pysähtyi Ellis Islandille, lähelle Vapaudenpatsasta, jonka jälkeen kaikille tehtiin nopea lääkärintarkistus. Noin kaksi prosenttia siirtolaisista passitettiin takaisin kotiin samalla laivalla, sillä vakavasti sairaita eikä vammaisia Amerikkaan haluttu. Myös yksin matkustavat, naimattomat naiset tai Venäjältä tulleet kommunistit käännytettiin takaisin. Suomalaisten asuttamassa Finn Townissa asui 10 000 ihmistä. Suurin osa suomalaisista asettui Yhdysvaltojen Kanadan rajaseuduille Michiganin ja Minnesotan, osavaltioihin, joissa ilmasto ja luonnonolot olivat hyvin samantapaisia kuin Suomessa. Amerikasta löytyi työtä, mutta vain harvat siirtolaiset rikastuivat. Suurin osa suomalaisista ansaitsi elantonsa raskaissa metsä - ja kaivostöissä ja tehtaissa. Osa raivasi itselleen oman maatilan. Naisille töitä oli tarjolla varakkaiden perheiden palvelijana. Siirtolaisuuteen suhtauduttiin Euroopassa melko myönteisesti. Suhtautuminen kuitenkin muuttui 1800-luvun lopulla. Euroopassa yleistyi ajattelutapa, että maa oli sitä voimakkaampi, mitä suurempi sen väkiluku oli. Myös Suomessa ajattelutapa oli samanlainen kuin muualla Euroopassa. Nyt siirtolaisuus alettiin näkemään ongelmana. Myöhemmin Yhdysvallat alkoi näkemään siirtolaisuuden erillä tavalla. Asenteet muuttuivat vielä kielteisemmiksi 1920-luvulla, jolloin Yhdysvallat alkoi aktiivisesti rajoittamaan siirtolaisuutta. Ellis Islandista tuli vähitellen siirtolaisten karkotuskeskus. KPL 18. Tuntemattomaan Afrikkaan Eurooppalaiset ostivat Afrikasta orjia, kultaa ja norsunluuta, mutta kaupankäynnin takia ei tarvinnut lähteä sisämaan sademetsiin tai savanneille. Kauppaa käytiin yleensä rannikoilla sijaitsevilla pienillä kauppa-asemilla. Afrikkalaiset heimopäälliköt järjestivät orjien ja muun kauppatavaran kuljetuksen kauppa-asemille. Afrikkaan suuntautuvia tutkimusmatkoja tehtiin varsinkin vuosina 1840-1870. Tutkimusmatkailijoiden vanavedessä kulkivatkin yleensä lähetyssaarnaajat, hallintovirkailijat ja sotilaat. Osaa tutkimusmatkailijoista taas kiinnosti Afrikan luonto ja rikkaudet. Eurooppalaisten suhtautuminen afrikkalaisiin ihmisiin ja heidän elämäänsä ja historiaansa vaihteli paljon. Esim. muinainen Egypti kiinnosti eurooppalaisia suunnattomasti. Eurooppalaiset alkoivat raahaamaan Egyptiläisiä graniittipatsaita ja muuta esineistöä laivoilla Eurooppaan. Monet esineistä ovat vieläkin nähtävillä Euroopan museoissa. Muuten eurooppalaiset eivät juurikaan arvostaneet afrikkalaisia. David Livingstone (1813-1873) oli skotlantilainen lääkäri, joka oli tunnetuin Afrikkaa kiertänyt tutkimusmatkailija, joka teki kolme pitkää matkaa Keski - ja Itä-Afrikassa. Hän lähti alun perin Afrikkaan lähetyssaarnaajana. Livingstone menestyi hyvin kartoittaessaan Afrikan jokia, järviä ja putouksia. Hän “löysi” myös Victorian putoukset. Viimeisellä tutkimusmatkallaan Livingstone katosi pitkäksi ajaksi, jolloin New York Herald - lehden toimittaja Henry Stanley lähti etsimään häntä vuoden 1871 alussa. Yhdeksän kuukauden etsinnän jälkeen Livingstone löytyi pienestä kylästä vakavasti sairaana, joka kuitenkin tokeni Stanleyn mukanaan tuoneiden lääkkeiden avulla. Sairaus kuitenkin voitti ja Livingstone kuoli runsaan vuoden kuluttua. Kotimaassaan Isossa-Britanniassa Livingstone nousi kansallissankariksi. KPL 19. Afrikan rikkaudet jaetaan Eurooppalaiset eivät enää tyytyneet rannikoilla sijaitseviin kauppa-asemiin vaan halusivat Afrikan kokonaan hallintaansa. Kilpailu alkoi toden teolla 1870-luvulla, ja 1900-luvun alkuun mennessä koko valtava manner oli jaettu muutamien eurooppalaisten valtioiden kesken. Siirtomaiden hankkimista ja niiden taloudellista hyväksikäyttöä kutsutaan imperialismiksi. Eurooppalaiset teollisuusmaat tarvitsivat uusia raaka-aineita, joita ei saatu omasta maanosasta. Esim. raakakumin, tinan ja kuparin saanti turvattiin hankkimalla siirtomaita Afrikasta. Lisäksi Afrikasta saatiin kultaa ja timantteja. Siirtomaavalloitusten taustalla oli myös poliittisia ja nationalisia syitä. Euroopan vauraimmat ja vanhimmat valtiot halusivat osoittaa omaa suuruuttaan alistamalla valtaansa siirtomaita. Iso-Britannia onnistui valtaamaan enemmän siirtomaita kuin muut maat. Iso-Britannian valtapiiri ulottui Kapkaupungista lähes katkeamatta aina Egyptiin saakka. Ranskalaiset olivat brittien kannoilla siirtomaakilpailussa. He hankkivat laajoja alueita erityisesti Pohjois- ja Länsi-Afrikasta. Saksa, Belgia, Italia, Portugali ja Espanja osallistuivat myös innokkaasti Afrikan jakamiseen. Siirtomaakilpailua voidaan pitää yhtenä syynä siihen, että Euroopan valtiot ajautuivat ensimmäiseen maailmansotaan vuonna 1914. Eurooppalaiset usein esiintyivät Afrikassa hyväntekijöinä. Eurooppalaiset pitivät itseään afrikkalaisia sivistyneempinä ja katsoivat, että heillä oli oikeus ja velvollisuus holhota afrikkalaisia kansoja. Eurooppalaiset korostivat esimerkiksi sitä, että he olivat tehneet työtä heimosotien lopettamiseksi ja taanneet rauhalliset olot moniin Afrikan osiin. Eurooppalaiset olivat kuitenkin unohtaneet sen, että he olivat tuoneet mukanaan Afrikkaan ongelmia. Siirtomaiden kannalta oli tappiollista käydä sellaista kauppaa, jossa siirtomaat myivät Eurooppaan halpoja raaka-aineita ja ostivat sieltä kalliita teollisuustuotteita. Tällainen kaupankäynti esti teollisuuden kehittymisen Afrikassa. Lisäksi Afrikan maiden maatalous yksipuolistui, koska ne kasvattivat vain emämaiden haluamia taloustuotteita. Nämä siirtomaa-aikana syntyneet ongelmat näkyvät monissa Afrikan maissa nykyisinkin. Eurooppalaiset korostivat sitä, että olivat tarjonneet avun Afrikalle kärsimyksiin. Länsimaiset lääkärit pystyivätkin ehkäisemään ja parantamaan monia sairauksia Afrikassa. Toisaalta eurooppalaiset toivat tietämättään siirtomaihin tappavia tauteja, esimerkiksi tuberkuloosin. Ei ole kuitenkaan varmaa tietoa, kuinka paljon afrikkalaisia kuoli eurooppalaisten tuomiin tauteihin. Muista siirtomaista on kuitenkin selkeitä lukuja. Esim. Fidzisaarella kolmasosa asukkaista kuoli eurooppalaisten tuomaan tuhkarokkoon, joka oli riehunut Euroopassa jo jonkin aikaa, minkä vuoksi eurooppalaisille oli kehittynyt vastustuskyky sairautta vastaan. Fidzisaarten asukkailla ei tällaista vastustuskykyä ollut, ja siksi monet heistä menehtyivät. KPL 21. Kiina kohtaa länsimaat Kiinalaiset pitivät maataan maailman keskuksena, eivät kaivanneet maiden keksintöjä. Eurooppalaiset ottaneet käyttöönsä monia kiinalaisia keksintöjä: kompassi, ruuti, paperi, silkki, posliini ja tee. Kiina pysyi 1840-luvulle asti suljettuna valtiona, vain Kantonin satamakaupunki oli avoinna länsimaisille kauppiaille. Kiinalaiset kutsuivat eurooppalaisia valkoisiksi paholaisiksi tai punaparroiksi. Kiinalaiset pitivät eurooppalaisia sivistymättöminä. Keisari oli yksinvaltias, joka hallitsi Kiinaa maakuntien ylimystöjen avustuksella. Alimpana yhteiskunnassa olivat talonpojat, jotka joutuivat maksamaan kaikki verot. Arvoasteikossa alempana ollut ei saanut arvostella ylempiarvoisen ihmisen tekemisiä. Kiinalainen yhteiskunta perustui suurperheisiin periaatteella “mitä enemmän lapsia, sitä enemmän työvoimaa.” Tämän vuoksi Kiinan asukasluku kasvoi vuoden 1750 noin 180 miljoonasta vuoteen 1850 mennessä noin 430 miljoonaan ihmiseen. Poikalapsia arvostettiin enemmän kuin tyttölapsia. Kiinaan oli eurooppalaisten ja Yhdysvaltalaisten myydä mitään, sillä kiinalaiset eivät arvostaneet eurooppalaisia teollisuustuotteita. Englantilaiset keksivät ratkaisun ja ryhtyivät laivaamaan intialaista oopiumia, minkä polttaminen aiheutti nopeasti riippuvuutta, jonka vuoksi sen kysyntä Kiinassa kasvoi. Oopiumi teki monista kiinalaisista orjia, mutta rikastutti englantilaisia. Kiinan keisari antoi käskyn polttaa Kantonin kaupungin valtavat oopiumivarastot vuonna 1839. Tämän seurauksena englantilaiset julistivat sodan kiinalaisia vastaan. Vuosina 1839-1842 käyty oopiumisota päättyi englantilaisten voittoon, koska heidän armeijallaan oli paremmat aseet kuin kiinalaisilla. Kiinan oli pakko luovuttaa Hongkong Englannille, avata viisi uutta satamaa ulkomaalaisille ja maksaa valtavat sotakorvaukset. Keisarin länsivalloille kärsimät tappiot ja talonpoikien tyytymättömyys keisaria kohtaan aiheuttivat taiping-kapinan 1850-luvulla. Taiping-kapina kukistettiin 1864 länsimaiden avulla, sillä keisari oli pyytänyt apua länsimailta. Seuraava merkittävin kapina oli vuonna 1899 puhjennut bokserikapina, jonka aikana kapinalliset pyrkivät hävittämään Kiinasta kaikki merkit länsimaisesta kulttuurista. Rautatiekiskot revittiin irti maasta, lennätinpylväät kaadettiin ja lähetyssaarnaajat surmattiin. Keisari tuki salaa kapinallisia päästäkseen eroon länsimaista heidän avullaan. Englantilaiset, ranskalaiset ja saksalaiset joukot kukistivat yhdessä kapinan, ja Kiinan oli jälleen luovutettava uusia alueita ulkomaalaisten käyttöön ja maksettava valtavat sotakorvaukset. Kiinaa ei jaettu Afrikan tavoin, koska Yhdysvallat esti jakamisen. Se vaati, että Kiinassa täytyy noudattaa avoimien ovien politiikkaa. KPL 22. Japani säilyttää vapautensa Kiinan tavoin myös Japani oli 1800-luvulle asti suljettu ulkomaalaisilta. Ainoastaan hollantilaisten sallittiin pitää pientä kauppaa Nagasakissa. Japanin yhteiskunnassa vallitsi tiukka arvojärjestys. Keisari oli muodollinen johtaja, mutta tosiallista valtaa käytti keisarin neuvonantaja sogun. Hän hallitsi maata ylhäisaatelisten lääniherrojen eli daimioiden avulla. Samurait olivat alhaisaatelisia sotilaita, joista oli vähitellen tullut virkamiehiä. Talonpoikia oli eniten, ja he maksoivat lähes kaikki verot. Alimpana arvoasteikossa olivat käsityöläiset ja kauppiaat, joista viimeksi mainittua ammattia jopa halveksuttiin. Toisin kuin Kiinassa Japanissa lähes 40 prosenttia miehistä osasi lukea ja kirjoittaa 1800-luvun puolivälissä. Jotkut japanilaiset olivat opetelleet hollantia tutustuakseen länsimaiseen kirjallisuuteen ja ajatuksiin hollantilaisten kauppiaiden välityksellä. Amerikkalaiset saapuivat neljän laivan voimin Japaniin, eikä sogun uskaltanut uhmata sotalaivojen kanuunoita, jolloin heidät oli päästettävä maihin. Amerikkalaiset vaativat rakentamaan Japaniin lisää satamia ja palasivat vuotta myöhemmin kahdeksan sotalaivan voimin. Japanilaisten oli pakko suostua avaamaan uusia satamia ja sallia eurooppalaisten ja amerikkalaisten teollisuustuotteiden tuonti maahansa. Monissa kaupungissa puhkesi levottomuuksia, joissa vaadittiin ulkomaalaisten karkottamista Japanissa. Lännen vastaus levottomuuksiin oli imperialismin ajan tyypillinen: englantilainen laivasto-osasto poltti suuren osan Kagoshiman kaupungista. Tässä tilanteessa nuoria samuraita päätti toimia ja sogun syrjäytettiin vallasta 1867. Samurait pyysivät keisaria muuttamaan Kiotosta Edoon eli nykyiseen Tokioon. Samuraiden tukema keisari ryhtyi johtamaan ja uudistamaan Japania, tavoitteena oli tehdä Japanista tasa-arvoinen valtio länsimaiden kanssa. Keisari Mutushiton aikaa 1868-1912 kutsutaan nimellä meiji eli valistunut hallitus. Japanin nopean kehityksen taustalla oli ennen kaikkea japanilaisten hyvä koulutustaso, sillä koulu määrättiin kaikille pakolliseksi jo vuonna 1870. KPL 23. Kansallinen herääminen Suomessa Kansallisuusaate eli nationalismi tuli Suomeen Keski-Euroopasta opiskelijoiden mukana. Ulkomailla opiskelleet suomalaiset innostuivat aatteesta, jonka mukaan jokaisella kansalla tulisi olla oma valtionsa. Lauantaiseura oli vuonna 1830 perustettu opiskelijoiden keskustelupiiri. Johan Ludvig Runeberg (1804-1877) oli yksi Lauantaiseuran aktiivisimmista jäsenistä. Kotiopettajan työ vei Runebergin suomenkielisille seuduille, Ruovedelle ja Saarijärvelle. Runossa Saarijärven Paavo Runeberg kuvaa ihailevaan sävyyn Paavoa, joka tekee työtään vastoinkäymisistä lannistumatta ja joka kunnioittaa kotiaan, perhettään ja Jumalaa. Suomen sotaveteraaneista Runeberg sai virikkeen kirjoittaa runoja Suomen sodasta. Runokokoelman suomenkieliseksi nimeksi annettiin Vänrikki Stoolin tarinat. Runeberg kuvaa sotaa tavallisen suomalaisen sotilaan näkökulmasta. Vänrikki Stoolin tarinoiden avausrunosta Maamme tuli Suomen kansallislaulu, joka sai ensiesityksensä vuonna 1848 Flora-päivän juhlassa. Elias Lönnrot (1802-1884) opiskeli Helsingin yliopistossa lääketiedettä ja oli myös aktiivinen Lauantaiseuran jäsen. Kansanrunojen kerääminen kiinnosti häntä jo opiskeluaikana, ja saatuaan paikan Kajaanin piirilääkärinä vuonna 1833 hän jatkoi harrastustaan. Keräämistään runoista Lönnrot kokosi kirjan, Kalevalan, josta tuli suomalaisten kansalliseepos. Kalevala ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1835 ja täydennettynä versiona vuonna 1849. Aleksis Kivi (1834-1872) kirjoitti Suomen ensimmäisen romaanin Seitsemän veljestä, joka julkaistiin vuonna 1870. Kirja sai osakseen voimakasta arvostelua ja sen myynti lopetettiin kokonaan kolmeksi vuodeksi. Arvostelijoiden mukaan kirja antoi negatiivisen kuvan suomalaisista, kun taas Runebergin runo oli antanut oikean, positiivisen kuvan. Seitsemän veljestä - romaania alettiin arvostamaan vasta Aleksis Kiven kuoleman jälkeen. Minna Canth (1844-1897) oli ensimmäinen suomenkielinen naiskirjailija ja sanomalehtinainen. Näytelmissään ja lehtiartikkeleissaan hän käsittelikin realistisesti naisen huonoa asemaa. Esimerkiksi näytelmässään Työmiehen vaimo Canth paheksui voimakkaasti sitä, etteivät naimisissa olevat naiset saaneet itse päättää omien tulojensa käytöstä, vaan aviomiehet päättivät sen. Naiskysymyksen lisäksi Canth oli myös kiinnostunut suomen kielen asemasta, raittiuskysymyksestä ja ihmisoikeuksista. KPL 24. Oikeus omaan kieleen ja rahaan Johan Vilhelm Snellman (1806-1881) oli yksi Suomen uudistajista, filosofi ja sanomalehtimies. Snellman alkoi kärkkäästi arvostella yhteiskunnallisia oloja. Turun hovioikeus antoi kurittomalle filosofille sakkotuomion ja myöhemmin hänestä yritettiin päästä eroon myöntämällä hänelle ulkomaanpassin. Snellman lähtikin matkalle Ruotsiin ja Saksaan, mutta palasi takaisin Suomeen vaikuttuneena siitä, että Suomesta voitaisiin rakentaa oma kansallisvaltio, vaikka maa kuuluikin Venäjälle. Snellman päätyi vuonna 1843 Kuopion yläalkeiskoulun rehtoriksi, vaikka olisi halunnut työpaikan Helsingin yliopistosta. Snellman perusti kaksi lehteä, suomenkielisen Maamiehen ystävän ja ruotsinkielisen Saiman. Snellmanin edustamaa ajattelutapaa kutsuttiin suomenmielisyydeksi eli fennomaniaksi. Snellman arvosteli mm. Lönnrotia ja Runebergia. Hänen mielestään he eivät edistäneet suomenkielen suosiota. Aleksanteri II nimitti Snellmanin senaattoriksi eli ministeriksi vuonna 1863. Heti ministeriksi tultuaan Snellman teki keisarille esityksen suomen kielen aseman parantamisesta. Keisari suostui esitykseen, ja vielä samana vuonna julkaistiin kieliasetus. Asetuksen mukaan suomen kieli saisi 20 vuoden kuluessa yhdenvertaisen aseman ruotsin kanssa. Kielikysymys ei kuitenkaan ratkennut 20 vuodessa, vaan se oli vasta alku pitkälle kielitaistelulle. Fennomaanit vaativat oppikoulujen perustamista myös suomenkielisille. Ensimmäinen suomenkielinen oppikoulu perustettiin Jyväskylään vuonna 1858. Sen jälkeen kouluja tuli myös muihin kaupunkeihin, ja 1880-luvun puolivälissä noin 33 prosenttia oppikouluista oli suomenkielisiä. Ruotsinmieliset eli svekomaanien mielestä maan tärkeimmät tehtävät tuli tulevaisuudessakin pitää ruotsinkielisten käsissä. Svekomaanien tiukka vastustus ei estänyt suomen kielen paranemista mutta hidasti kuitenkin sitä. Yhdenvertaiseen asemaan ruotsin kanssa suomen kieli pääsi vasta 1900-luvun puolella. Vuodesta 1809 Suomen virallinen raha oli ollut Venäjän rupla. Sen rinnalla oli tosin käytetty myös Ruotsin riikintaalereita aina 1840-luvulle asti. Yhdessä muiden talousasiantuntijoiden kanssa Snellman taivutteli keisari Aleksanteri II:n rahauudistuksen puolelle. Vuonna 1860 annetulla keisarin käskykirjeellä Suomi sai oman markan ja pennin. Suomen hopeamarkan arvo oli vain neljäsosa Venäjän ruplasta, koska senaatin mielestä köyhä Suomi ei sen “arvokkaampaa” rahaa tarvinnut. Snellman vaikutti myös siihen, että jokainen sai vapaasti etsiä elantonsa kotimaastaan miltä paikkakunnalta hyvänsä ja millä rehellisellä työllä tahansa, jonka avulla tahtoo.